Vaikka olenkin viime vuosia kuluttanut lukemattomia tunteja ahmimalla tietoa terveydestä ja ravitsemuksesta internetin uumenista, en ole juurikaan oppimastani tämän blogin puolella huudellut. Miksikö? Koska erilaisia ohjeita vaikuttaa olevan yhtä paljon kuin neuvojiakin. Näkemykset ja tutkimustuloksetkin ovat usein keskenään ristiriidassa. Miten tämä on mahdollista?
Mistä oikein tiedän mikä niistä sitten on sellainen yleisesti hyvä ohjenuora, jota kehtaisin muillekin suositella? Onko sellaista edes? Sitten on vielä tämä yksilöllisyysaspektikin: jokin ruokavalio toimii yhdelle muttei toiselle. Siksi olenkin kaikenlaista kokeillut ja erilaisiin dieettisuuntauksiin liittyviä reseptejä jaellut. Koko ajan olen vain koettanut metsästää sitä tapaa syödä, joka olisi minulle paras.
Viime päivinä olen pohtinut paljon sitä, miksi ihmeessä ihmisen pitää lähteä etsimään näitäkin vastauksia itsensä ulkopuolelta. Minullahan on jo keho, joka on niin viisas etten sitä itse ymmärräkään, jos en välillä pysähdy ja kuuntele, mitä sillä on kerrottavanaan. Kuuntelu voi olla vaikka sitä, että hengittää syvään, keskittää huomionsa vuorotellen kehon eri osiin ja tunnustelee niitä. Keholle voi vaikka jutella ääneen tai mielessään ja siltä voi kysyä, mitä se kaipaa. Kyllä se tietää!
Vai tietääkö sittenkään? Menneen kuukauden ajan ruokahaluni on ollut vähän kateissa, kokkausmotivaatiosta puhumattakaan. Olen korvannut aterioita vihannesmehuilla, suklaa- ja jugurttipähkinöillä. Viimeisiin minulla on ollut aivan käsittämätön himo. Johtuuko se siitä, että kun olen syönyt muuten niin vähän, niin keho suorastaan huutaa jotain, missä on paljon energiaa? Vai koetanko täyttää jotain muuta tyydyttämätöntä tunnetason tarvetta sokerilla? Vai onko niissä jugupähkylöissä aivan oikeasti jotain sellaista, jota kehoni tällä hetkellä mieluiten käyttää ravinnokseen?
Pahinta on tuntea syyllisyyttä siitä, että syö jotain, jonka ei kuvittele olevan terveellistä. Syyllisyydentunteita olen koettanut kitkeä pois, sillä se mitä ajattelee syömisistään ja omasta terveydentilastaan voikin vaikuttaa siihen, miten terve lopulta onkaan.
Havahduin siihen, mitä olen ajatellut terveydentilastani ja kehoni kyvystä ottaa vastaan tiettyjä ruoka-aineita. Jos ajattelen, että en jaksa ja että olen väsynyt, niin sittenhän on niin. Olen myös kuvitellut olevani allerginen erinäisille ruuille. Olen luullut, että tiettyjen ruokien syöminen saa masuni turpoamaan palloksi. Mikä on syytä ja mikä on seurausta? Voisiko olla niin, että ajatus siitä, että kroppani ei ole kunnossa ja että joku ruoka on sille haitallista, saa kehoni oireilemaan syötyäni?
Aivoilla on taipumus liittää kaksi vierekkäin tapahtuvaa asiaa toisiinsa syy-seuraussuhteilla, mutta mistä tosiaan tiedän, vaikuttavatko ilmiöt toisiinsa ja jos vaikuttavat niin miten? Ja mikä kaikki muu ruuansulatuselimistöni kuntoon vaikuttaa?
Onko kehoni kunto heijastus siitä, mitä mielessäni liikkuu? Oireilevatko vialliset ajatukseni vikoina kehossani? Entä jos hyväksyisin sekä keholliset että ajatukselliset ”viat” ja suhtautuisin tähän omaan hämmästyttävän ihmeelliseen kehomielikokonaisuuteeni pelkästään rakkaudella?
Olen yhä vähän hämmentynyt siitä, miten haluan suhtautua tieteellisiin tutkimustuloksiin siitä, miten jotkut ruoka-aineet vaikuttavat, jos taustalla vaikuttaakin massiivisesti myös ihmisen uskomusjärjestelmä. Miten ajatusten vaikutus on otettu huomioon terveystutkimuksissa? Sekä tutkittavilla että tutkijoilla on omat uskomuksensa ja oletuksensa siitä, mikä on hyväksi ja mikä voi olla syytä ja seurausta.
Missä on totuus?
Yksi osa minusta haluaisi uskoa, että jossain tuolla välissä. Eli että tutkimuksilla voidaan osoittaa joitain suuntaviivoja siitä, että jotkut asiat ovat haitallisia tai edullisia terveydelle ja että sillä omalla ajattelulla on suuri merkitys omaan terveyteen, esim. jos kuvittelee olevansa sairas, niin voi olla vaikeaa parantua, jos ei usko paranemismahdollisuuksiinsa.
Toinen osa minusta on varsin kiinnostunut siitä ajatuksesta, että pelkästään mielen voimalla pystyy vaikuttamaan omaan terveydentilaansa. Että keho pystyisi ottamaan vastaan kaiken sen mitä mielikin. Se olisi hurjaa!
Jään makustelemaan noita ajatuksia ja koetan ottaa rennosti. Opettelen omaksumaan ajatusta siitä, että olen täysin terve. Kuuntelen kehoani entistä huolellisemmin ja syön sitä mitä haluan, vailla tunnontuskia. Ja sitten tunnustelen, mikä olo syömisistä tuli ja säädän tulevia valintoja sen mukaan. Voisiko se olla näin helppoa?
Ainakin auringosta ja ulkoilusta se tuntuis tykkäävän.
Tutkiskelin vähän mitä muuta on vastaavan aiheen tiimoilta kirjoiteltu. Tässä lisälukemista kiinnostuneille:
Uusimmat kommentit